Lapsen menetys muuttaa vanhemman elämän

Kimmo Salvén - 5.12.2011 - 13:54:51

Lapsen menetys on rankka kokemus, joka muuttaa vanhemman elämää. Teologian tohtori Harri Koskela tutki väitöstyössään lapsen menetyksen merkitystä vanhemman hengellisen, henkisen ja sosiaalisen elämän muotoutumisessa.

Tutkimus perustuu vanhempien lähettämään 64 kirjeen aineistoon, jossa vanhemmat kertovat kokemuksistaan. Oman perspektiivinsä tutkimukselle antaa myös Harri Koskelan oman lapsen menetys lapsen ollessa vain kuuden kuukauden ikäinen.

Ihmisenä koin, että sydämeni särkyi. Lapsen menetys oli niin
riipaiseva, että koin muuttuvani toiseksi ihmiseksi.
En ollut enää se ikuinen optimisti, joka uskoo kaiken päättyvän hyvin.

Yksi tutkimuksen päälöydöistä oli vanhemman identiteetin muuttuminen. Koskela kertoo, että päälinjoiltaan identiteetti voi muuttua kahdella eri tapaa.
– Suurimman osan kohdalla muutos oli kielteinen, monet puhuivat jopa siitä, että osa heistä kuoli pois ja he vammautuivat pysyvästi.
– Identiteetin muutos voi olla myös myönteinen, jotkut kokivat kasvaneensa henkisesti ja hengellisesti, he oppivat ymmärtämään toisia ihmisiä paremmin, Koskela summaa muutosprosessia.

Meillä ei ole edes nimeä, ei sanaa. Miten miljoonille ei ole sanaa?
Mikä on selvästi määriteltävä, maailmanmittakaavassa suorastaan
yleinen merkitys, jolle ei ole sanaa?

Identiteetin muutos nostaakin esiin kysymyksen siitä, miksi lapsensa menettäneille ei ole olemassa nimeä.
– Muutama vanhempi ihmetteli ettei heillä ole edes nimeä. He kokivat voivansa olla enemmän olemassa olevia, jos heille olisi oma nimitys, kuten esimerkiksi leskillä ja orvoilla on.
– Voi olla, että jotkut kokisivat sen leimaavaksi, kuten lesken nimen kohdalla. Mutta enemmän on tullut vastaan toiveita siitä, että sellainen nimitys olisi olemassa.

Koskela esittääkin nimeksi "varpo"-nimeä.
– Tämä varpo-sanahan tulee vanhempi- ja orpo-sanojen yhdistelmästä.

Myös hengellinen ulottuvuus ja olemassaoloon liittyvien perimmäisten kysymysten käsittely on olennainen osa dramaattisten kokemusten läpikäymistä. Oman lapsen menetyksen yhteydessä vanhemmat saattoivat syyttää Jumalaa, mutta myös saada uskostaan tukea. Monilla elää myös toivo jälleennäkemisestä tuonpuoleisessa.

Lapseni elää aina sydämessäni ja kulkee
mukanani, vaikka hänen kuolemastaan
on 13,5 vuotta.

Vaikka lapsensa menettääkin, ei vanhemman kiintymyssuhde lakkaa noin vain olemasta. Suruprosessin ja ajan myötä suhde muuttuu, mutta ei lakkaa.
Aiemman käsityksen mukaan menetetty tuli unohtaa jotta pääsisi elämässään eteenpäin, Koskelan mukaan niin sanotun uuden surukäsityksen mukaan kiintymyssuhdetta ei kuitenkaan tarvitse katkaista.

– Aiemmin sitä pidettiin patologisena, jos vielä vuosikymmenen jälkeen muisteli tai oli muistoesineitä mitä halusi säilyttää. Tämän uuden surukäsityksen mukaan kiintymyssuhde säilyy. Totta kai se muuttuu muodoltaan, pitää tiedostaa, että tässä ajassa ei voi olla enää tekemisissä menetetyn kanssa. Kuitenkin sellainen sisäinen mielikuva vanhemmilla säilyy, he haluavat muistaa lapsensa, Koskela toteaa.

Kuuntele Harri Koskelan haastattelu kokonaisuudessaan:

Kesto 19'03"

Teologian tohtori Harri Koskelan väitöskirja Lapseni elää aina sydämessäni! tarkastettiin Itä-Suomen yliopistossa 24.9.2011.