Muovit ja niiden käyttö yleistyivät toisen maailmansodan jälkeen. Materiaalina muovi on vielä melko nuori, ja muovista irtoavat mikroskooppisen pienet muovihiukkaset eli mikromuovit ovat alkaneet kiinnostaa tutkijoita vasta viime aikoina. Mikromuoveihin liittyy paljon kysymyksiä, mutta toistaiseksi vastauksia on tarjolla vain vähän.
– Mikromuovit ovat eräänlainen Pandoran lipas, suoranainen ehtymätön tutkimuskysymysten lähde. Tutkittua tietoa mikromuoveista ja niiden vaikutuksista on kuitenkin vielä hyvin niukasti, sanoo mikromuovien kemiallisiin ominaisuuksiin keskittyvä tutkija Samuel Hartikainen Itä-Suomen yliopistosta.
Valtamerien muoviroskapyörteistä ja mikromuoveista on uutisoitu paljon. Mikromuovipitoisuudet saattavat kuitenkin olla korkeampia järvissä ja muissa vesistöissä, joissa veden virtaus ja vaihtuvuus ovat valtameriä vähäisempää.
– Mikromuoveja on käytännössä kaikissa vesistöissä, vaikka aivan syrjäisimpiä vesistöjä ei tietysti ole tutkittu. Voidaan kuitenkin olettaa, että niihinkin mikromuoveja on kulkeutunut ilman mukana, kertoo tutkimuspäällikkö Arto Koistinen, joka myös tutkii mikromuovien kemiaa.
Mikroskooppisen pieniä muovinpalasia on löytynyt myös kalojen ja muiden merenelävien ruoansulatuskanavista. Mikromuovit eivät lähtökohtaisesti ole myrkyllisiä, mutta muovien tiedetään imevän itseensä esimerkiksi hormonihäiritsijöitä ja raskasmetalleja. Voiko mikromuoveja päätyä lautasellemme saakka ja voivako mikromuovien itseensä imevät haitalliset aineet tehdä ravinnostamme myrkyllistä?
– Ravintoketjuun liittyvistä terveysriskeistä ei ole varmaa näyttöä, sillä ravinnon ja juomaveden turvallisuuteen liittyvä mikromuovitutkimus on monin paikoin vasta alkamassa. Tämä puolestaan johtuu siitä, että ympäristöterveyden riskinarviointi on menetelmänä otettu käyttöön mikromuovitutkimuksessa vasta äskettäin. On ihan realistinen ajatus, että esimerkiksi kalan ja muiden eliöiden syömät mikromuovit voivat luovuttaa haitallisia aineita, jotka päätyvät sitä kautta elintarvikkeisiin. Tämän rajapinnan tunteminen on olennaista, ja tästä syystä muovien kemiallisen koostumuksen analysointi on tärkeää. Kalojen ja muiden eläinten syömien mikromuovien kemiallinen koostumus on tutkittava, jotta voidaan ymmärtää niiden kemialliset ominaisuudet ja käyttäytyminen kalojen ja muiden eläinten ruuansulatusjärjestelmässä. Yleensäkin on tärkeää tunnistaa mikromuovien päästölähteet, kerätä ja analysoida näytteitä ympäristöstä, monitoroida mikromuovien kulkeutumista ympäristössä ja harmonisoida mikromuovien tutkimukseen liittyviä standardimenetelmiä maailmanlaajuisesti, Hartikainen sanoo.
– Muovien kemian ja ihmiskehon välinen rajapinta on hyvin mielenkiintoinen myös lääketieteessä käytettävien muovien näkökulmasta, sillä esimerkiksi keinonivelissä käytettävästä muovista saattaa ajan ja kulutuksen myötä irrota mikromuovia, joka jää elimistöön, Koistinen kertoo.
Vedessä olevan muovin on havaittu kuljettavan mukanaan mikrobikasvustoa ja vieraslajeja, ja Hartikaisen ja Koistisen mukaan on syytä epäillä, että myös mikromuovien pintaan voi tarttua viruksia ja bakteereita.
– Vaikka kaikkia muovien vaikutusmekanismeja ei tunneta ja tutkimusnäyttö on puutteellista, tiedämme, että muoveilla on tiettyjä ominaisuuksia, jota vaikuttavat ympäristöön ja terveyteen. Tästä syystä varovaisuusperiaatteen mukaisesti niiden mahdollisia haittoja tulisi torjua jo nyt, Koistinen sanoo.
– Kaikkia päästölähteitä ei voi poistaa ja siksi pitäisi keskittyä ensin suurimpiin, kuten kaupunkien ja teollisuuden päästölähteisiin. Toisaalta myös ympäristön roskaaminen on asia, johon voi vaikuttaa sekä asennekasvatuksella että infrastruktuuriin liittyvillä seikoilla, kuten roskapönttöjen sijoittelulla vesistöjen läheisyyteen ja toimivalla jätehuollolla, Hartikainen toteaa.
